Kromiraudan lyhyt historia

Vuonna 1821 P. Berthier lämmitti hiilen, kromioksidin ja rautaoksidin seosta upokkaisessa tuottaakseen ferrokromia. Tätä menetelmää käytettiin vuoteen 1857, jolloin EC Fremy sulatti tasmanialaista rautaa ja kromimalmia masuunissa saadakseen Tasmanian harkkorautaa, joka sisälsi 7–8 prosenttia Cr. Vuosina 1870-1880 masuunien tuottama kromirauta sisälsi 30-40 prosenttia Cr:a ja 10-20 prosenttia CH Moissan teki paljon työtä ferroseosten sulattamiseksi sähköuuneissa ja julkaisi vuonna 1893 raportin korkeahiilisen tuotannon tuotannosta. ferrokromi, joka sisältää 67–71 prosenttia Cr:a ja 4–6 prosenttia C:tä pelkistämällä kromimalmia sähköuuneissa. Masuunien korvaaminen sähköuuneissa korkeahiilisen ferrokromin sulatuksessa on merkittävä edistysaskel. Vuonna 1886 EG Odelstjerna kuvaili Ruotsin korkeahiilisen ferrokromin tuotantoa, joka sisältää 70 prosenttia Cr:a sähköuunissa.
Vuosina 1906–1940 FM Becket ja hänen työtoverinsa valmistivat vähähiilistä ferrokromia piillä pelkistetystä kromiitista. Testaa ja valmista 500 kW yksivaiheisessa kaksielektrodisessa sähköuunissa (uunin teho 400 kg) 12 000 kW kolmivaiheiseen sähköuuniin (uunin teho 10 t) ruostumattoman teräksen tuotannon tarpeisiin. Noin 1920 ruotsalainen Terelkhtanin rautaseostehdas kehitti kolmivaiheisen prosessin vähähiilisen ferrokromin tuottamiseksi. Sähköterminen menetelmä, joka tunnetaan myös ruotsalaisena menetelmänä. Vuonna 1939 R. Perrin sai patentin vähähiilisen ferrokromin valmistukseen saattamalla nestemäinen piiferrokromiseos reagoimaan kromimalmikalkkisulan kanssa. Yleisesti tunnettu Coulombin menetelmänä, joka tunnetaan myös lämmönvaihtomenetelmänä. Tätä menetelmää on jatkuvasti paranneltu ja siitä on tullut tärkein menetelmä vähähiilisen ferrokromin valmistuksessa. Vuonna 1949 H. Erasmus sai patentin 0,01-prosenttisen vähähiilisen ferrokromin valmistukseen käyttämällä tyhjiö-solid-state-hiilenpoistomenetelmää. Se valmistaa Sim Plex Ferrokromia Union Carbiden Ma rietta -tehtaalla.